Tervetuloa HIKIPAJA-kirjan kotisivuille

Miten voi opetella puhumaan mykkäkoulussa

ja lausumaan sanan niin kuin se kirjoitetaan

menettämättä prinssiä ja puolta valtakuntaa?
 

Miten voi ilmaista maksamatta kohtuutonta hintaa?

 

Voi, sillä sana on vapaa.

Ja jos kysymysmerkin uskaltaa suoristaa 

ja huutaa huopatossutehtaassa,

saa kaksi prinssiä ja valtakunnan tuplana.

Otteita kirjasta "Hikipaja"

Eräänä loppukevään aamuna Linnunlaulussa sijaitsevan huvilan naapurustosta heräsi ritari päällään peltihaarniska ja vierellään puuvartinen peitsi. Muutaman metrin päässä hänestä seisoi peltikoristeinen hevonen silmät ummessa. Ritari havainnoi hitaasti täydellisen maisemanmuutoksen; puuttuvat linnanmuurit, erilaisen kasvillisuuden ja talon, jonka kaltaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Sitten hän huomasi oudonvärisen maaperän ja tunsi tuulenhenkäyksen, jonka tuoksu oli ennestään tuntematon. Hän ravisti päätään, sillä hän ajatteli näkevänsä valveunta. Hevonen hirnahti unissaan, ja ritarin katse kiinnittyi sen sotkuiseen harjaan. Don Miquel viides, kuten häntä toisessa ajassa kutsuttiin, kohottautui varovasti polvilleen, ja metallin kolina sai orhin raottamaan toista silmäänsä. Vähitellen se havahtui kokonaan unestaan. Mies ja hevonen katsoivat hölmistyneinä toisiaan.

Kauempana alhaalla, suurikokoista lampea kiertävällä rantatiellä joku talutti koiraa muistuttavaa elikkoa hihnassa. Ritari ehti parahiksi nähdä, miten eläin nosti jalkaa tien pielessä sijaitsevaa puunrunkoa vasten. Jostain kantautui epämääräistä melua, jota Don Miquel ei osannut yhdistää mihinkään ennen kuulemaansa. Hän otti muutaman askeleen kavutakseen kohtaan, josta saattoi nähdä lammen toiselle puolen ja jähmettyi paikoilleen kuin salamaniskun saaneena.

 

“Ay, Dios Mío!” ritari taivasteli nähdessään valkoisen, muotopuolen rakennuksen vastarannalla. Sen lähistöllä oli tie, jossa rautaisten vaunujen letka ilman vetojuhtia kulki tasaisena virtana kahteen suuntaan.

 

“Enrique, tule katsomaan!”

Hevonen otti pari horjuvaa askelta ja seisahtui kuin naulittuna isäntänsä viereen. Molemmat tuijottivat hetken rakennusta, sitten eriskummallisia, hevosettomia kulkuvälineitä ja lopuksi toisiaan. 

Merikapteenin ammatin perimmäinen kysymys kuuluu:

oletko valmis uppoamaan laivasi mukana?

Merikapteenin ja kirjailijan ammateissa on paljon samaa.

Eno veneessä opettaa,

 että pohjalle on helppo ponnistaa,

 ja että oljenkorsi on stadilaisen kapakan nimi.

Kelirikko puolestaan osoittaa,

että elämä kantaa kuin umpihanki juhannuksena,

eikä elämän kevät ole kielikuva, vaan utopiaa,

joka on niin kaukana todellisuudesta,

 että siitä voi puhua paradoksina suhteessa kielikuvaan.

Poliittinen pannukakku

on hallituksen à la carte herkkua,

jota tehdään kuin Roomaa tai Iisakin kirkkoa.

Tämän puolankalais-kempeleläisen

food engineering taidonnäytteen

valmistukseen tarvitaan monta
vuotta, kokkia ja runsaasti hilloa,

jota puristetaan rystyset valkoisina verotuubista.

Kyytipojaksi tehtaillaan veteläistä sotesoossia,

jota vatkataan huolella samalla

kun lisätään tasaisessa tahdissa
puhtaita jauhoja pussista,

kunnes tuotos on tarpeeksi paksua,

jottei sitä voida tarjoilla edes puolivalmiina,
vaan laitetaan jäihin odottamaan

seuraavaa kokkikattausta ja punavihreitä parannusehdotuksia.

© 2020 Aina Ali-Vireinen