Tervetuloa LABYRINTTI NIMELTÄ BAABELI-kirjan kotisivuille

Tämä teos koostuu neljästäkymmenestä yksittäisestä kertomuksesta, jotka linkittyvät toisiinsa.

Niiden välissä kirjoittaja punoo yhdessä satusetänä tunnetun H.C. Andersenin kanssa tarinan punaista lankaa.

Sen rinnalla parivaljakko yrittää löytää uudenlaista loppuratkaisua Tulitikkutytön tarinaan. 

Kirjan sivuilla huumori, rappioromantiikka, underground ja maaginen realismi kohtaavat toisensa.

Näistä viimeinen mahdollistaa luovan kaaoksen; vapaan kerrontajärjestyksen ja aikakausien toisiinsa sekoittumisen. 

Teoksen päähenkilöinä esiintyvät jakomäkeläiset Mikke, Roni ja Pete, joista kaksi ensimmäistä astuvat estradille myös kertojan roolissa.

Helsinkiläisen betonilähiön sisä- ja pihapiirien lisäksi kirjan sivuilla vieraillaan muiden muassa Transilvaniassa, Pääsiäissaarella, Santiago de Compostelassa, Pamplonassa ja Jamaikalla.

Matkat rahoitetaan pääomasta, joka virtaa itsensä Carl Marxin kukkarosta.

Maailmanmatkoista ja ajoittain tuulta alleen ottavista hämäräbisneksistä huolimatta päähenkilöt tulevat pian huomaamaan, että ihmisen kehityskertomuksessa helpot ja nopeat käypäratkaisut voi unohtaa.

Tosielämän pudotuspeleissä taklataan, heilutetaan poikittaista mailaa ja vietetään rutkasti aikaa rangaistusaitiossa. Pahimmissa alivoimatilanteissa avuksi rientävät kuitenkin Freud ja Kafka. 

Tarinan pituista matkaa siivittää toivo muutoksesta ja paremmasta huomisesta, mutta vähintään yhtä väkevä on vanhan ja totutun imuvoima.

Henkisestä kaksin painista kumpuavaa jännitysnäytelmää kestää viime metreille saakka ja lukemat valotaululla selviävät vasta loppusummerin soidessa. 

 

Tavataanko finaalin päätteeksi torilla?

Otteita kirjasta "Labyrintti nimeltä Baabeli"

Tuijotin sellin kattoa kädet niskan takana ja mietin, mitä tekisin seuraavat pari vuotta. Nousin ja avasin vaatekaapin. Aloin lappaa vaatetta kaappiin kassista. Yhtäkkiä alimmalta hyllyltä hyppäsi lattialle itikka.

Olin juuri aikeissa talloa sen jalalla, kun se alkoi puhua.

  ”Seis, olen Kafka! se huusi, mutta sen huuto kuulosti kuiskaukselta.

Ällikän lekasta sateli takaraivoon iskuja. Olin pihalla kuin lumiukko kesälaitumella.

 

***

Seuraavalla kirjastoreissulla Kafka pullotti farkkujen etutaskussa.

Freud tutki Kafkaa suurennuslasin alla; kyseli, väänteli ja käänsi ympäri, mittasi läkkipellistä pulssia ja hymähti.

  ”Mikä tässä on vialla?”

  ”Epämääräinen olomuoto ja epätietoisuus sen jatkuvuudesta. Sano nyt veikkonen, onko tämä normaalia vai poikkeavaa, tilapäistä vai pysyvää. Onko tämä ansio ja hyve vai vaje ja puute”, Kafka sanaili.

   ”En osaa sanoa. Tätä täytyy vielä tutkia. Sen verran voin kuitenkin valaista, että liian syvällinen pohdinta on omiaan aiheuttamaan ahdistusta. Siksi onkin tärkeää pitää mielessä, että toisinaan kynä on vain kynä.”

  ”Älä paskaa jauha!” Kafka kiivastui. ”Ilman kynää en kiipeilisi sellin seinillä, eikä sinun nimesi koreilisi kaiken maailman kirjojen kansissa ja sisäsivuilla.”

   ”Tulipa valittua huono esimerkki”, Freud myönsi.

Sen enempää empimättä lähdin Paulon matkaan. Tien päällä piisasi testiä toisen perään.

Paulo neuvoi kääntämään vastuksen voimavaraksi ja näytti kuinka vihollinen haastetaan.

Se kaiveli kaneja hatusta ja veteli viivoja. Henkiset kasvukäyrät ponnisti kohti korkeuksia. Lumi pöllysi nokassa ja päässä kävi kuhina kuin kahden kuningattaren kansoittamassa muurahaiskeossa.

Kuudennen kanin tilalla hatusta hyppäsi sähköllä toimiva tandemi.

Siinä oli lisävarusteena maastovaihde, kitkarenkaat ja telttamainen sadesuoja, joka vedettiin päälle kuin kokovartalokondomi. Kysyin, miksi suoja on maastokuvioinen eikä väriltään keltainen.

Paulo selitti, että caminolla tapasi vähemmän autoja kuin paparazzeja, joten vaara tulla ajoneuvojen eliminoimaksi oli huomattavasti pienempi kuin tulla kuvatuksi sääntöjenvastaisissa toimissa.

Siksi teltan suojissa piti matkustaa, paistoi tai satoi rakeita.

Sanoin, että homma on mulle tuttua. Meilläpäin näkymättömät miehet käyttää Valtsun muovikasseja kommandopipoina. 

***

Niin Paulosta näkyi perävalot ja vilkut katolla. Ei siksi, että olisin huolestunut sen kohtalosta. Valon soturihan hoitaa homman kotiin, vaikka maanantai olisi ainoa viikonpäivä kalenterissa. 

Ja niinhän siinä kävi, että kun olin muutaman viikon lusinut luostarissa, Paulo ilmestyi oviaukkoon partaa kasvaen ja mantraa mumisten. Sillä oli uuden kirjan kässäri kainalossa.

  ”Made in lataamo”, se nauroi silmää iskien.

Oli piilottanut kirjoitusvälineen hanuriin. Ja heti kun vapautui pakkopaidasta, pyyhki kynän housunpunttiin. Loput voitte haistaa kirjasta. 

Kun astuttiin ulos koneesta, kuuma ilma liekehti iholla. Alkajaisiksi jäähdyteltiin kroppaa terminaalin baarissa, sitten vaihdettiin paikallisia taaloja ja astuttiin taksiin maailmanomistajina.

Kuski huudatti Bobin hittejä yhdessä putkessa ja hymyili peruutuspeilin kautta kahdella kultaisella kulmahampaalla.

Puolessa välissä matkaa taksin rinnalle kiri hongankolistaja, joka ampui ilmajousella.

Vikassa mutkassa ennen Negrilin tienhaaraa se ampaisi kuin Lamborghini oikealta ohi.

Perävalot hävisi nanosekunnissa horisonttiin.

Jorge Luis pakeni kirjastoon välttääkseen pariutumisrituaaleja. Hän kammosi kaikkea, mikä lisäsi ihmisen päälukua. Hetken hän luuli löytäneensä ykseyden, mutta sitten paljastui, että kirjastossa oli monistuskoneita. Jorge Luis pakeni Babyloniaan, jossa osallistui arpajaisiin. Hän veti sakkoarvan hatusta ja jatkoi pakoonjuoksua. 

Freud katseli päätöntä menoa ja kirjoitti muistiinpanoja.

Lopulta Jorge Luis päätyi äitinsä helmoihin, jotka muodostivat loputtoman labyrintin.

Labyrintti vaikutti paratiisilta, johon saattoi piiloutua olemassaolon ahdistukselta. Mutta kuten jokaisessa paratiisissa, tässäkin asusti matelija. Täällä se toimitti peilin virkaa. Nähdessään itsensä kahtena, Jorge Luis kavahti ja kääntyi kannoillaan. Hän pyrki kuin pakkomielteen ajamana äidin helmoista kohti rintoja.

***

Jakiksen sivukirjasto oli saatananmoinen sokkelo. Siellä oli ihmeenmuotoisia huoneita ja portaita, jotka risteili ylös alas kuin vaunut Vegasin vuoristoradassa. Jotkut huoneet oli niin ahtaita, että niissä mahtui tuskin seisomaan.

Toiset, kuten lukusali, oli avarampia. Huoneiden katossa oli tuuletusaukkoja. Ne oli niin suuria, että ne näytti voivan imaista ihmisen tosta vaan, jos erehtyi liian lähelle seisoskelemaan. Koneellinen ilmastointi piti vitunmoista mekkalaa,

vaikka joka puolella kyltit kehotti olemaan hiljaa.

Joku valopää-arkkitehti rakennuksen oli suunnitellut ja siitä sille oli vieläpä maksettu rahaa.

Sinä maanantaina olin palauttamassa sinne kirjaa, jossa Paulo otti näkymättömistä vihollisista mittaa Compostelan pyhiinvaellusreitin varrella. Olin just tunkemassa opusta palautusautomaattiin, kun siihen ilmestyi haudan partaalla oleva äijä sönkkäämään jotain vitun huonolla suomella. Päälaki oli tasaharmaa, kulmakarvat metsittyneet kuin Suomen maa ja väriltään samaa kaliiberia kuin tukka. Se kynkkäsi kepin kanssa.

  ”Ovi pois”, se hoki ja tuijotti mua kuin hukkuva pelastusrengasta.

© 2020 Aina Ali-Vireinen